Vaellusreitti: Norjan Didnojoki- Lossujärvi- Urtaslaakso- Riimmajärvi- Govddosgaisi- Pihtsusgöngäs- Meekonjärvi- Kuonjarjoki- Saarijärvi- Kilpisjärvi

Govddosgaisi (1242mpy), tuo legendaarinen, Suomen vaikeimmin

valloitettavaksi mainittu tunturi, (Suomen neljänneksi korkein), on aina kiehtonut mieltäni siitä lähtien, kun aloin tutkimaan vaelluskarttoja käsivarren alueelta kymmeniä vuosia sitten. Haltinvaelluksellani 2016 en voinut olla huomaamatta tätä valtavaa ja tummanpuhuvaa vuorta, joka näytti nousevan majesteettisesti ja

sananmukaisesti pilvien yläpuolelle, etenkin Pihtsusjärven rannalta katsottuna ja siinä rantakivellä istuessani päätin, että tuo mahtava tunturin valloitus tulee olemaan haave, jonka varmasti toteutan.

(Govddosgaisi siintää taustalla, kuvattuna Lossujärven suunnalta). 

Tämän retken suunnittelun aloitin avopuolisoni Jonnan kanssa jo hyvissä ajoin edellisenä syksynä, joten olimme hyvässä iskussa kesällä, niin varusteiden kuin fyysisen kuntomme osalta. On varmaa, että seikkailusta tulisi ikimuistettava ja niinhän se on, että haaveita kannattaa edes yrittää toteuttaa ja tämä todellakin toteutui.
(Harry Jussila)

Tämä meidän kulkemamme reitti lähtien maantien varresta Norjan puolelta ei ole ainoa mahdollinen eikä edes helpoin, mutta maisemallisesti se oli loistava valinta, ainakin omasta mielestämme.
Vaellus suoritettiin viidessä päivässä ajalla 14.- 18.7.2019. Aikataulumme Lapinreissulle oli kohtalaisen tiukka, johtuen "ulkoisista" tekijöistä. Vaelluksen pituus oli 82km, (Garmin E- Trex 20 GPS:n mukaan).
Facebook-ryhmä: Lappi sanoin ja kuvin: https://www.facebook.com/groups/278054325892893/?ref=bookmarks

Matkaselostus:
1. Päivä
14.7.2019.
(Klikkaa kuvat suuremmiksi)

Edellisenä päivänä, lauantaina, ajoimme autollamme tuhat kilometriä Itä- Suomesta Kilpisjärvelle ja heti sunnuntai aamupäivällä olimme oikein mukavan kilpisjärveläisen taksikuskin suurella myötävaikutuksella maantien varressa lähellä Didnojoen pientä voimalaa. Suuri seikkailu on juuri alkamassa. Kello on 11.18.

Jo vajaan kilometrin päässä noustuamme polkua pitkin ylöspäin, taaksemme avautui upea maisema Norjan lappiin ja kuten huomata saattaa, sää oli aurinkoinen ja todella lämmin.

Alkumatkalla on yksinkertaisinta seurata vieressä kuohuavaa Didjojohkaa. Maisemat ovat upeita ja maasto kohtalaisen helppokulkuista. Into on tässä vaiheessa kova, johtuen osittain siitäkin, että viimevuonna emme päässeet lappiin ollenkaan.

Vapaasti kuohuvia koskia, pienempiä ja isompia, voi ihastella ensimmäisten kilometrien aikana ihan jatkuvasti. Todella upeaa paikkaa erämaan rauhassa.

Jo hyvissä ajoin ennen matkaamme, kysyin Lappi sanoin ja kuvin- ryhmästämme vinkkejä tälle reitille ja apuja tuli tietysti todella paljon. Lappiryhmäämme kuuluva vuosikymmeniä lappia kiertänyt eränkävijä Martti Vieri kertoi tehneensä vuosia sitten "nuolen",joka opastaa vaeltajat oikealle reitille kohti Didnojärveä ja tästä saimme oikean suunnan reitin jatkolle. Toivottavasti kukaan törppö ei tuhoa tätä legendaarista opastetta, sillä tässähän se on vielä näkyvissä varmasti monta sataa vuotta. Kello on tässä vaiheessa 12.08.

Vuosikymmenten aikana ovat monet vaeltajat ja porolaumat täällä kulkeneet ja polkuja on syntynyt...Mikäs täällä on kulkiessa...

Koskien lakkaamaton pauhu on aina upeaa kuunneltavaa muuten hiljaisessa ja karun kauniissa,  erämaassa...tässä jälleen Didnojoen kuohuja.

Tässä pieni videon pätkä Didnojoen kuohuista...

Niin...sitten tulee eteen tilanne, että Didnojohka pitäisi ylittää ja tässä vaiheessa jopa hieman "harhailimme" väärässä suunnassakin, mutta onneksi kartta ja GPS näyttivät selkeästi tarkkaa suuntaa kohti Lossujärveä, eli sinnepäin siis.

Heti joen ylitettyämme emme tajunneet tai nähneet sen rannalla kohti Didnojärveä kulkevaa polkua, vaan lähdimme suoraan GPS-suunnalla kohti oletettua järveä, eli vaelsimme muutaman kilometrin ihan omia polkujamme, mutta itseasiassa näin saimmekin aidomman kosketuksen tähän upeaan erämaahan. Pieni eksyminen ei kaduttanut jälkeenpäin yhtään.

Vihdoin pääsimme oikealle reitille samaisen Didnojohkan rantaan ja oli aika vetää vähän henkeä ja juoda raikasta tunturijoen vettä. Maisemat jaksavat aina viehättää, ei näihin maisemiin todellakaan joka päivä pääse.

Klo 16.20. Didnojavri (järvi). Tasan 5 tuntia meni vaeltaa tänne. Retken alku ollut huikean hienoa, niin sään kuin maisemien puolesta. Horisontissa keskeltä hieman oikealle, reilun kymmenen kilometrin päässä, siintää tuo legendaarinen Govddosgaisi, reissumme pääkohde.

Karua Didnojärven maisemaa. Täällähän innokkaimmat voisivat vielä vaikka hiihtää...mutta tästä vaan eteenpäin kohti Lossujärveä.

Siellä jossain...kaukana kaikesta,,,hiljaisuus ja hetki ihan itselle...

Jaahas...ulkomaanmatka päättyy ja palaamme kotimaahan. Jonna Suomen ja Norjan rajapyykkillä, lähellä Lossujärveä klo 17.39.

Raja-/poroaidasta ei löytynyt mitään porttia tai siltaa, joten menimme alta, mistä mahtui ja lähellä rajapyykkiä sellainen paikka löytyi. Tästä ovat muutkin menneet varmaan vuosikymmeniä ja kyllä sen verran nöyryyttä pitää löytyä, että hieman kumartaa erämaan edessä...

No siinä se sitten vihdoin on: Lossujärvi ja erämaatuvat näkyvät rannalla. Sinne siis ja siellä olemme ensimmäisen yön.

Tässä on Lossujärven pieni erämaakämppä ja vasemmalla siintää Govddosgaisi.

Näkymä järvelle tuvan ikkunasta. Hieno paikka kaukana kaikesta. Ajattelimme ensin yöpyä täällä, mutta, jos yöllä tupa tulisi täyteen väsyneitä kalastajia tai muita eränkävijöita, ei nukkumisesta välttämättä tulisi mitään, joten päätimme kuitenkin yöpyä teltassa...

Ja hyvä paikka löytyikin helposti läheltä kaikkia "palveluita". Mikäs tässä on yöpyessä, tasainen paikka ja hyvä teltta. (Hilleberg Anjan 2). Vaellettu tänään ensimmäisenä päivänä 16.6km, eli ihan rittävästi.

2. päivä. 15.5.2019. Aamulla sää oli vaihtunut pilvisempään suuntaan, mutta mikäs siinä ja säihin ihminen ei valitettavasti vielä pysty vaikuttamaan.. Rinkat selkään ja matka jatkuu kohti Urtaslaaksoa ja siellä jossain pitäisi sijaita myös ehkä Suomen legendaarisen hotelli... Siis mikä, saattaa joku kysyä? Se selviää sitten myöhemmin...

Hienoja pieniä erämaajokia virtaa siellä täällä, joista on mukava täyttää juomapulloa. Hiljaisuus on rikkumatonta ja muita ihmisiä ei ole missään. Olemmeko kenties ainoat tällä reitillä? Edes poroja ei ole näkynyt.

Urtaslaakson maisema on karua, mutta oikeastaan ihan helppokulkuista, jos vaikka vertaa Kalottireittiin, joka on suurelta osaltaan pelkkää kivikkoa, rakkaa. Niinkuin kuvasta näkyy, Jonnalla on aihetta hymyyn. Sitä en tiedä, mistä se johtuu ja on parempi, etten edes kysy.. Hyvä fiilis kummallakin, kohteemme lähestyy kilometri kilometriltä ja metri metriltä.

Nyt tulee eteen Urtasjoen ylitys, etsimme sopivaa ylityspaikkaa, mutta näyttää siltä, ettei vaelluskenkiä kannata lähteä riskeeraamaan etteivät kastu. Yksi kaikkein tärkeimpiä ohjeita on, että yrittäkää varjella vaelluskenkiänne kastumasta sisäpuolelta kaikin keinoin, viimeiseen asti. Ne eivät kuivu maasto-olosuhteissa päiväkausiin. Taustalla kohoaa mahtavan vaikuttava Urtaspahta.

Kello 12.06 lapinvaeltaja Jonna ylittää Urtasjoen varakengillä, vaelluskenkiään kantaen, viisaasti, varmuuden vuoksi. Joki näyttää matalalta, mutta ei siitä vaelluskenkien kymmensenttisellä varrella yli mennä. Erämaassa olet omillasi, käytä järkeäsi, älä ota turhia riskejä, varmista retkesi sujuvuus mukavissa merkeissä. Aina.

Kuva tulosuunnasta.  Vasemmalla Urtaspahta ja Urtasjärvi. Hyttynenkin on eksynyt kuvaan ja ei mikään ihme, niitä oli reissulla todella paljon tällä kertaa. Hyttysverkkoa ja offia käytin käytännössä kokoajan, Jonna tosin selvisi offilla ja pelkällä lippahatulla, tyylinsä mukaisesti.

Ja vihdoinkin...Riimmajärvi ja siellä se jossain on...niin mikä? No se Suomen kuuluisin hotelli...ja kyllä se vasemmalla rannasa jo näkyykin...

Lähemmäksi päästyämme huomasimme, ettemme ole tällä loisteliaalla erämaahotellilla yksin. Muutama muukin vaeltaja on siellä viettämässä hyvin ansaittua lomaa upeissa maisemissa ja rennoissa olosuhteissa.

Tässä se on klo 13.32. Suomen upein ja legendaarisin majoituspaikka: Hotelli Urtas. Tänne oli matkaa Lossujärveltä 8.8km. Jo pelkästään tämän arkkitehtuurin kunniasaavutuksen takia on kannattanut vaeltaa tähän mennessä yli 25km.

Tämä loistohotelli on ankkuroitu maahan teräsvaijereilla, ettei tunturin tuulet vie sitä mennessään.

Hotellin lounge ja siellä vallitsevaa kansainvälistä, rentoa tunnelmaa ei voita yksikään Stadin luxushotelleista ja tämä on ihan totta. Tämä paikka on nähnyt ja kuullut tuhansia tarinoita ja narinoita vuodesta 1959, jolloin tämä upea Urho Viikin omistama hotelli on valmistunut.

Makailin hetken hotellin sviitin upottavan pehmeän kerrossängyn yläpedillä ja mietin, miten mukavaa tässä olisi uinua, jos ulkona olisi tammikuun 42 asteen pakkanen ja lunta pyryttäisi vaakatasossa hotellin kelottuneita seinalautoja vasten, tuulen soittaessa nurkissa sulosointujaan...

Hotellin Judas-kamina on jo itsessään legenda. Harmi, kun nyt sen tehoa ei nyt päästy testaamaan...

Vedän hieman henkeä mukavalla puisella lavitsalla ja keräilen voimia suurta päämääräämme varten, joka on odottanut tuossa harjanteen takana meitä jo miljoonia vuosia...

Vaikka hotellin loistelias, vaijereilla maahan ankkuroitu WC oli jopa bidee-suihkulla varustettu, en saanut motivoitua itseäni tuonne viettämään aikaa, en sitten millään...

Saatuamme teltan paikoilleen, olimme valmiit siihen, miksi ylipäätään lähdimme tälle vaellukselle. Kohteena legendaarinen, mystinen, vaikea, tuntematon ja vaarallinen Govddosgaisi. Mitään polkua sinne ei ole, joten oma reitti on löydettävä, kuten elämässä yleensäkin. Karttaa tutkimalla sain selville, että tunturin kaakkoiskulmassa on kapeahko kuru tai vastaava sola, josta voisi yrittää ylös. Lapinvaeltajapiireissä kiertävän vahvistamattoman huhun mukaan kyseinen tunturi on Suomen vaativin ja vaikein. Nousu Govddosgaisille alkoi kello 15.10.

Nousu on aluksi kohtalaisen nopeaa ja upeat maisemat avautuvat eteemme, kun lisäämme korkeutta metri metriltä. Edessä Riimmajärvi ja vasemmalla Luohtojärvi.

Tuonne ylös pitäisi tänään päästä, matka vain näyttää loputtoman pitkältä. Hyttynenkin on taas kuvassa...

Maasto on tässä vaiheessa kohtalaisen helppoa ja kulku kevyttä, koska rinkat jäivät tietysti alas perusleiriin ja selässämme on vain kevyet päiväreput. Mutta kulun näennäinen helppous on vain hämäävää, sillä tosiasia on, että todellinen kiipeäminen on vasta edessä.

Pieni tunturipuro Govddosgaisin rinteellä.

Vihdoin pääsemme kurulle, josta pitäisi lähteä todenteolla kiipeämään ylös vasemmalle. Lunta on juuri sillä paikalla vielä kosolti. Vasemmalla hanki on monen metrin paksuista.

Tässä videokuvaa luoteiskurun alkupäästä. Lumen sulamisvedet ovat hyvin voimakkaat. Paikka on hyvin vaikuttava ja karua, todellista erämaata.

Lähdemme yrittämään ylös kurun oikealta syrjältä ja puolisen tuntia kiivettyämme hyvin vaikeaa kivikkoa ylöspäin, ymmärrän, ettei tästä keikasta tule todellakaan helppo. Ja tämähän on vasta alkusoittoa...

Kurua ylöspäin kiivetessämme pääsemme jossain vaiheessa pienelle "tasanteelle", jossa saamme kristallin kirkasta vettä pulloihimme. Tässä on varmasti huikea veden virtaus ja valtavat kuohut keväällä ja alkukesästä sulamisvesien aikaan ylhäältä kurua pitkin. '

Jäämuodostelman alla oli jotenkin maagisen hieno tunnelma. Vaikka sää oli pilvinen, niin jään alla oli kuitenkin upea, satumainen "sininen" tunnelma ja siellä kuului vain tunturijoen veden rauhoittava solina.

Sitten matka jatkuu vasemmalle suoraan ylöspäin loputtomassa kivikossa. Jonna vetää vähän henkeä..

Nousu Govddosgaisille on hurja, todella hurja, sanan varsinaisessa merkityksessä. Kamera ei todellakaan anna oikeaa kuvaa rinteen jyrkkyydestä. "Nelivetoa" täytyy käyttää paljon ja vaellussauvat ovat tässä välttämätön apu. Jopa vuorikiipeiljöiden käyttämä koukku olisi ollut ihan hyvä lisä varusteluettelossa. Eihän tässä voi muuta kuin nauraa ja ainakin kilometri vielä edessä jyrkkää, loputonta kiviseinämää...

Taukoja on pakko pitää paljon, ei tätä muuten jaksa. Tässä istumme epämukavasti kivikossa ja kengän kärjet vaan näkyy...tuolta jostain alhaalta, satojen metrien päästä ollaan kiivetty...

Kuivalihaa, energiageelejä ja shotteja kuluu, niin ja tietysti vettä. On ihan hemmetin kuuma keli, siltä ainakin tuntuu, jano on ihan jatkuvaa. Hetkittäin mielen valtaa epäusko...on tää järjetöntä touhua...mutta maisemat palkitsevat taatusti kiipeilijän. Ja unelmien eteen on tehtävä töitä ja tämä on meidän unelmamme. Sanoihan suuri kreikkalainen kitaristikin: Menestykseen elämässä ei ole hissiä, on vain tikapuut, jotka on vielä itse rakennettava. Taustalla vasemmalla näkyy Vuomakasjärvi, jonka takaa kulkee Kalottireitti mm. Haltille.

Nousu on pelkkää jyrkkää, käsittämätöntä kivikkoa, mitään armoa ei tule, eikä sitä voi edes pyytää, turhaahan se olis. Joka askel täytyy asetella tarkasti. Täällä, jos nilkkasi niksautat, niin tännehän jäät. Sinut voidaan noutaa vain helikopterilla, jos silläkään.

Tässä YouTube-linkki kiipeämisestä. Ollaan jo aika ylhäällä...

https://www.youtube.com/watch?v=lZwmYInmbAU&t=8s

No jokohan vihdoinkin? Voisiko tämä olla totta?

Kyllä vain...Govddosgaisin huippu (1242mpy) 15.7.2019 klo 17.25. Voittajafiilis, voitte uskoa. Nousu oli todella kova ja ymmärrän nyt oikein hyvin tämän tunturin maineen vaikeana paikkana. Monivuotinen haave on kuitenkin toteutunut. Todella raskas oli kiipeäminen, mutta kyllä kannatti. Tänne on matkaa Urtashotellilta noin 5 km ja meillä meni aikaa tähän 2 tuntia ja 15 minuuttia.

Jonna elämänsä toisella tunturivaelluksella ja suoraan Govddosgaisille. Loistosuoritus todella, aivan loistava. Taustalla Meekonlaaksokin näkyy hyvin. Olemme lähellä taivasta, pilvistä voisi melkein ottaa kiinni, niin lähellä ne ovat.

Todella hieno hetki, ei voi muuta sanoa. Täällä sitä ollaan.

Upeat maisemat. Oikealla alhaalla Luohtojärvi, keskellä Vuomakasjärvi ja takana siintää Meekonjärvi ja Saivaara.

Govddosgaisin laelta...

Riimmajärvi oikealla ja jossain siellä alhaalla hotelli Urtas ja telttamme. Keskellä Luohtojärvi, vasemmalla Vuomakasjärvi.

Tunturin laki on pelkkää kivikkoa. Govddosgaisin toinen huippu näkyy suoraan edessä ja vasemmalla alhaalla Urtaslaakso.

Näkymä Urtaslaaksoon. Lossujärvi keskellä laakson takana ja Didnujärvikin näkyy horisontissa.

Vuomakasjärvi, Meekonjärvi ja Saivaara.


YouTube-video Govddosgaisin huipulta: https://www.youtube.com/watch?v=V7bScUK7Yk0&feature=youtu.be

Hyvin tarkasti kartta vastaa alla näkyvää maisemaa. Oikealla Urtasjärvi ja sen takana Urtaspahta, keskellä Riimmajärvi ja vasemmlla Luohtojärvi.

Tämä kuva on kuvattu suoraan huipulta alaspäin kohti Riimmajärveä. Pääsisköhän tästä alas? Pelkkää jyrkkää kivikkoseinämää satoja metrejä ja vielä jyrkempää, mistä me tultiin ylös. Ehkä joku yltiöpää tästäkin on tullut tai mennyt...ehkä...antaa nyt kuitenkin tällä kertaa olla...

Sitten oli jo aika tulla alas ja voin vakuuttaa, ettei sekään helppoa ollut... ja kurussa on paljon lunta.

Matkalla Urtashotellille reitille jäi myös pieni lampi...

Telttamme Urtashotellin läheisyydessä ja takana Urtaspahta. Teltalta Govddosgaisin huipulle ja takaisin tuli matkaa 9,52km ja aikaa meni kaiken kaikkiaan noin 5 ja puoli tuntia. Tänään vaellusta yht. siis 18.32km.

3. Päivä. 16.7.2019. Matka jatkuu hienossa säässä, auringon paisteessa kohti Pihtsusjoen kahlaamoa, taakse jää oikealle Govddosgaisi.

Upea näkymä Urtaslaaksoon...Kyllä lappi on kaunis.

Tuolla ylhäällä huipulla olimme eilen...ihan vaikea uskoa, kun sinne katselee täältä kaukaa alhaalta. Oli huikea kokemus todella...

Mukavaa kivikkoa taas, eli paluu arkeen näin lapin olosuhteissa...Mutta pakko tämä paikka on ylittää...

Pihtsusjoen loppupää ja Vuomakasjärvi avautuu kumpareen takaa suoraan eteemme. Tuo pelätty Kahlaamo suoraan edessä...mutta ei siinä auta..siitä yli vaan..

No päästiinhän siitä, vaikka tiukkaa teki. Jääkylmän veden virtaus oli todella kova ja vettä pahimmillaan yli polviin. Kivet todella liukkaita joen pohjalla. Jos sinne olisi rinkkoineen kaatunut, niin olisko päässyt ylös? Ilman vaellussauvoja olisi jäänyt menemättä..Huh huh... Mentiinköhän vähän väärästä paikasta yli? No, kahluukengät pois ja vaelluskengät jalkaan...matka jatkuu..

Kun näin lähellä ollaan, niin tietysti pitää mennä katsomaan legendaarista Pihtsusköngästä...

Putouksen alajuoksua veden, vuosituhansien aikana syövyttämää kurua... Mahtava maisema todella.

Aina yhtä vaikuttava, legendaarinen Pihtsusköngäs...Putouksen korkeus noin 17m.

Kosken kohina kuuluu lakkaamattomana pauhuna könkäältä...Oma mielipiteeni on, että tämä on Suomen hienoin ja vaikuttavin paikka. Tässä paikassa, näissä kuohuissa on jotain niin maagista, ettei sitä pysty sanoin kuvaamaan. Mikään muu luonnon muovaama paikka Suomessa ei pääse samaan. 

Miksi tänne ei voisi vain jäädä?

Jonna täyttää vesipulloaan upeissa ja loppuelämään mieleenpainuvissa olosuhteissa putouksen päällä ja mikäs on täytellessä, parempaa ja puhtaampaa vettä ei ole missään...

Pihtsuskönkään kuohuja. (Videokuvaa).

Jonna elementissään. 

Matka jatkuu merkittyä Kalottireittiä Meekonlaaksoon, edessä Vuomakasjärvi..

Vuomakasjoen sillalla..

Sillalta näkymä Vuomakasjärvelle, alla kuohuva koski..

Meekonlaaksoa..

Välillä helppoakin polkua, mikän tässä on kulkiessa ja sääkin on oikein kaunis.. Taustalla Saivaara.

Lapinvaeltaja..

Meekonjärvi ja Meekonpahta.

 Jopa pitkospuut pahimpien paikkojen yli.

Tyyni Meekonjärvi... asetelma.

Ruokailutauko ennen matkan jatkamista  Kuonjarjoelle...

Aina niin upea Meekonkoski.

Kuva alajuoksullepäin. Kamera ei anna ihan täyttä kuvaa, mutta vesi oli todella kristallinkirkkaan sinistä. Tämäkin on hieno paikka.

Meekonkosken kuohuja..(Videokuvaa).

Meekonlaaksosta on pitkä ja rasittava nousu valtavaa Gahperusvaaraa kiertäen.. Nousu on usean kilometrin mittainen, todella raskas rinkkojen kanssa.

Tällä vaelluksella emme ehtineen läheskään joka paikkaan ja parempi niin. Monta upeaa kohdetta täällä "Haltin" mailla jäi vielä tuleville vuosille. Saivaara on yksi niistä, ehdottomasti. Näihin maisemiin on aina hieno palata..uudelleen ja uudelleeen.

Gahperusjohkan ylitys sateisessa säässä. (Videokuvaa).

Matka jatkuu tuulisessa ja sateisessa säässä, mutta onneksi ja vihdoin Kuonjarjoen autiotupa tulee yllätyksellisesti esiin kulman takaa. Vaeltajia on tupa täynnä, joten ei auta muu kuin laittaa vielä teltta sateessa ulos. Niin miten se nyt menikään...? Ensiksi tupaan tullut antaa tilaa viimeksi tulleelle...;)

Onneksi kastuneet kamppeet saamme mahtumaan johonkin nurkkaan roikkumaan tupaan, että kuivaushuoneeseen. Sitten nukkumaan. Vaellusta tälle päivälle yht. 23.6 km.

4. päivä. 17.7.2019. Nukuimme niin myöhään mukavissa makuupusseissamme, että tupa oli jo ehtinyt tyhjentyä aamulla, kun heräsimme, joten hyvin mahtui pöydän ääreen aamiaiselle.

Teltta on taas purettu ja Jonna rahtaa innokkaana varusteitaan tuvan terassille varustautumista varten. Tänään pitäisi päästä Tsahkaljärvelle.

Matka jatkuu Kohti Saarijärveä ja jano yllättää, mutta onneksi ainakin täällä käsivarren erämaassa luonnon vesiä on joka paikassa..voit juoda lähes mistä vaan.

Nousu Kuonjarjoen laaksosta on myös kuntoa vaativaa. Polku on selkeä, reitti on selvä.

Tällä kohtaa on aina lunta...Tää paikka jää sen verran tunturin laen taakse, ettei päiväaurinko tähän juuri paista. Ei taida täysin sulaa ikinä...

Tunturin laella valokuvaaja ottaa työnsä tosissaan.

Tunturin kukkia ja taustalla siintää jo Saanatunturikin linnuntietä noin 13km:n päässä.

Vaeltaja on aina taukonsa ja hetkensä ansainnut. Aina.

Täältä näkyy hienosti jo Saarijärvikin ja Saana. On avaruutta ympärillä ja tilaa ajatusten lentää..vapaina..

Upeaa lapin maisemaa, ei voi muuta sanoa, ei tarvitse.

Saarijärven erämaatuvalle saavumme neljän tunnin vaeltamisen jälkeen. Tänne on matkaa Kuonjarjoen tuvalta 9.44 km.

Jonna täyttää keskittyneesti, arvokkaasti, ikiaikaisia lapin vaeltajaperinteitä kunnioittaen tuvan vieraskirjaa.. Jetboil-keitin pitää omalta osaltaan vaeltajat tyytyväisinä...tästä on hyvä jatkaa pienen tauon jälkeen, kuunneltuamme tarpeeksi kansainvälistä (venäläistä) puheensorinaa.

Saarijärven karua rantaa seuraa polkumme hiljalleen kohti järjestäytynyttä yhteiskuntaa. Täällä erämaassa pätevät kuitenkin vain armottomat erämaan lait ja niitä on syytä kunnoittaa suurella hartaudella.

Vaikka maasto on pelkkää kivikkoa, niin se ei juurikaan haittaa, varsinkaan, kun ilta-aurinko paistaa näin mukavasti. Päämääränä Tsahkaljärven ranta. Kello on nyt 19.10.

Tämä väli Saarijärveltä kohti Kilpisjärveä tuntuu aina jostain syystä pitkältä ja osin maisemakin on paikkapaikoin hieman "tylsää". Pitkien soiden ylityksiin on valtio suuressa anteliaisuudessaan sentään rakentanut kelvolliset pitkospuut.

Matka jatkuu poroaidan vierustaa kohti edessä näkyvää Tsahkaljärveä, jonka rantaan pystytämme leirin. Taustalla välkehtii jo Kilpisjärven aallot ja niin jylhänä kohoaa mahtava Saana.

Tsahkaljärven rannassa olimme klo 22.45, eli Saarijärveltä vajaa neljä tuntia tänne. Vaellusta tälle päivälle yht. 18.56 km.

5. päivä. 18.7.2019. Upeaa oli yöpyä näin huikealla paikalla Tsahkaljärven rannalla, aamulla Saanan huippu pilvien yläpuolella.

No eihän se ole mies eikä mikään, jos ei Tsahkaljärvessä käy aamu-uinnilla sen kerran, kun pääsee. Vesi oli jopa lämpimän tuntuista, mutta toki virkistävää...

Mutta joo...kyllä nämä uimarit varmasti parempia ovat kuin allekirjoittanut äsken.. Lintuemo poikasineen aamuretkellä Tsahkaljärvellä, matkamme jatkuessa kohti Kilpisjärveä.

Tämän pikku sillan tuntee jokainen Kalottireittiä liikkuva..

Karu maisema on vaihtunut aivan toisenlaiseen, vehreään ympäristöön, aivan kun olisi tullut toiseen maailmaan. Täällä kasvaa jopa puita.

Upeat ovat maisemat vielä, vaikka vaellus on jo lopuillaan...

Barrastunturikin näkyy hienosti tunturikoivujen välistä. Tuolla huipulla kävimme pari vuotta sitten...ne on niitä elämän hienoja muistoja, joita Lappi vaeltajilleen suo...Ne ovat sitä elämän hienointa kultaa.

Viimeiselle erämaakilometrille on tullut ihan maantie..no jopas nyt jotakin..

Sivistyksessa ollaan taas... viimeiset parisataa metriä.

Juu..ei epäilystäkään...ja ajatelkaa tämä oli ensimmäinen poro koko vaelluksellamme, jonka näimme...

Kilpishotellin pihalla kello 12.29. Aivan upea, kaikinpuolin täysin onnistunut erämaavaelluksemme on tällä kertaa ohi. Mä olen aina sanonut, että nämä reissut ovat niitä elämän hienoimpia asioita. Jos olisi pakko, voisin luopua kaikesta maallisesta mammonasta ja jonninjoutavista tavaroista, mutta rinkastani ja vaelluskengistäni en ikinä.

Nyt on aika kuitata hotellihuone, mennä rantasaunaan ja pulahtaa ikiaikaisen, legendaarisen Kilpisjärven aaltoihin ja mietiskellä... 

Rentouttavan saunan jälkeen, illalla myöhään, Kilpisjärven rannalla kävellessämme ja katsellessamme järven takaa kimmeltelevää yöttömän yön aurinkoa, ymmärsimme kumpikin sanattomasti, että olimme taas yhtä upeaa kokemusta rikkaampia, olimme saaneet jälleen olla osa jotain elämää suurempaa...ehkä se on juuri sitä lapin taikaa, josta tietäjät ja shamaanit ovat noitarumpujensa äärellä aina aikojen alusta asti tarinoitaan kertoneet...niin...ehkä... 

Vaelluksen pituus yhteensä 82km. 

12.8.2019. Harry Jussila.

Facebook-ryhmä, Lappi sanoin ja kuvin: https://www.facebook.com/groups/278054325892893/?ref=bookmarks

.